Esa Suikka tuo havuja hautausmaille
Monelle karkkilalaiselle havujen ilmestyminen vanhalle ja uudelle hautausmaalle on muodostunut odotetuksi syksyn merkiksi. Havuja on kyselty jo hyvissä ajoin. - Viime kuussa minulle jo soiteltiin ja kyseltiin, tuonko havuja tänä vuonna hautausmaille, kertoo Esa Suikka.
Havujen tuomisesta on tullut vuosien aikana paljon myönteistä palautetta. Monet omaiset ovat kertoneet, kuinka tärkeää on, ettei havuja tarvitse itse lähteä metsistä hakemaan. Kaikille se ei enää iän, terveyden tai elämäntilanteen vuoksi ole mahdollista. – Kun toin havuja vanhalle hautausmaalle, ensimmäiset havut lähtivät mukaan jo ennen kuin ehdin kunnolla purkaa kuormaa, Suikka kertoo.
Nopea kysyntä kertoo todellisesta tarpeesta. Samalla se kertoo siitä, kuinka pienet hyvät teot voivat helpottaa monen ihmisen arkea ja mahdollistaa haudasta huolehtimisen.
Mikä sitten saa Esan lähtemään vuosi toisensa jälkeen metsään, keräämään ja kuljettamaan havuja hautausmaille? – Hyvä kysymys. Siihen ei ole yhtä selittävää vastausta. Ehkä se on sitä suomalaista perinnettä, että autetaan toisia ja ollaan valmiita tekemään jotakin yhteiseksi hyväksi”, Esa pohtii.
Auttamisen juuret ulottuvat kauas Esan lapsuuteen. – Jo ennen kouluikää olin isän mukana talkoissa naapureiden luona. Ja naapurit tulivat vastaavasti meille talkoisiin, Esa kuvaa kodin kasvuympäristöä.
Sieltä on jäänyt elämään ajatus, ettei kaikkea tarvitse tehdä yksin. Kun ihmiset auttavat toisiaan, yhteisö kantaa kaikkia vahvemmin.
Suikka toivoo, että auttamisen asenne säilyisi myös tuleville sukupolville. – Yhä edelleen Suomessa tarvitaan tällaista auttamisen asennetta, tänään ja tulevaisuudessa. Pienikin apu voi tuoda toiselle paljon hyvää mieltä, Esa päättelee.
Juuri siinä havujen tuomisen merkitys ehkä lopulta piilee. Havujen mukana välittyy viesti siitä, että ihmiset välittävät toisistaan. Pieni teko helpottaa arkea, mutta samalla se kertoo jotain suurempaa yhteisöstä.
Tämä on Suikan mukaan jo kolmas syksy havujen parissa. Ennen haastattelun päättymistä hänen ajatuksensa ovat kuitenkin jo seuraavassa auttamisen kohteessa. Se kertoo hyvin vapaaehtoisen auttamisen luonteesta: kyse ei ole yhdestä tempauksesta vaan tavasta elää.
Vuosi vuoden jälkeen Esa Suikka palaa saman tehtävän äärelle, koska hän tietää sen merkitsevän jotain. Havuja hakiessaan ja niitä hautausmaille kuljettaessaan hän jatkaa samalla perinnettä, jossa ihmiset auttavat toisiaan. Pienistä teoista syntyy yhteisö, jossa ihmiset pitävät huolta toisistaan.
