Miten Suomi selviytyi sotavuosista? Pekka Visuri avasi uusia tutkimustuloksia Miestenpiirissä
Karkkilan seurakunnan Miestenpiirissä kuultiin perjantaina professori, eversti Pekka Visurin esitelmä, jossa tarkasteltiin Suomen sotia vuosina 1939–1945 uusimman tutkimustiedon ja avautuneiden arkistolähteiden valossa.
Visuri sijoitti Suomen sotavuodet osaksi toisen maailmansodan laajempaa kokonaisuutta. Hänen mukaansa suursota ei ollut erityisesti ideologioiden kamppailua, vaan se oli ennen kaikkea suurvaltojen valtapolitiikan ja alueiden hallinnan leimaama maailmanlaajuinen konflikti, joka vaati kymmeniä miljoonia ihmishenkiä.
– Suomi oli sodan edellä kesällä 1939 osa reunavaltioiden joukkoa, joka vuonna 1918 oli irronnut Venäjän imperiumista, Visuri kuvaili Suomen asemaa kansainvälisessä politiikassa.
Esitelmässä käytiin läpi Euroopan muuttunutta tilannetta 1930-luvun lopulla, jolloin Saksa laajensi alueitaan ja Neuvostoliitto varautui hyökkäyksiin lännestä. Visuri käsitteli myös Adolf Hitlerin ja Josif Stalinin välistä etupiirijakoa sekä sen vaikutuksia Suomen, Baltian maiden ja Puolan kohtaloon.
Avautuneet arkistolähteet ovat hänen mukaansa vahvistaneet käsitystä siitä, kuinka ratkaiseva merkitys suurvaltojen toimilla oli Suomen asemaan syksyllä 1939.
– Saksan ja Neuvostoliiton sopimusta kutsutaan Suomessa usein virheellisesti Molotov-Ribbentrop-sopimukseksi, vaikka ulkoministerit Molotov ja Ribbentrop olivat vain Stalinin ja Hitlerin sihteereitä. Todellisuudessa kyse oli nimenomaan Hitlerin ja Stalinin välisestä yhteistyösopimuksesta, jossa määritettiin myös etupiirijako, Visuri totesi.
Hänen mukaansa ideologiset erot eivät estäneet yhteistyötä silloin, kun se palveli valtapoliittisia tavoitteita.
– Ideologioita käytettiin propagandassa, ja ne saivat tarvittaessa väistyä, vaikka natsit ja bolshevikit olivat ideologisesti vastakkaisilla puolilla.
Talvisotaa käsitellessään Visuri korosti Neuvostoliiton pyrkimystä turvata Leningradin asema.
– Pitkään salatut arkistot kertovat nykyisin, että Leningradin turvaaminen oli Stalinille poikkeuksellisen tärkeä kysymys syksyn 1939 neuvotteluissa, hän kertoi.
Visuri toi esiin myös tutkimustietoa sodan alkuvaiheista sekä Neuvostoliiton joukkojen sijoittumisesta. Hänen mukaansa suomalaisjohdon ennakkoarviot eivät kaikilta osin vastanneet toteutunutta tilannetta.
– Neuvostoliitto keskitti enemmän joukkojaan Laatokan pohjoispuolelle kuin Karjalan kannakselle, missä puna-armeijalla ei ollut merkittävää ylivoimaa talvisodan alussa ja suomalaisilla oli vahvasti linnoitetut asemat.
Merkittävä osa luennosta käsitteli marsalkka C. G. E. Mannerheimin roolia sodan aikana. Visuri on tutkinut Mannerheimia pitkään ja katsoo, että hänen toimintaansa ylipäällikkönä voidaan edelleen tarkastella uusista näkökulmista.
– Mannerheimin toimintaa ylipäällikkönä ei ole vieläkään kirjallisuudessa käsitelty sillä perusteellisuudella kuin historiantutkimuksessa nykyisin olisi mahdollista.
Mannerheimin suhteet poliittiseen johtoon olivat syksyllä 1939 jännitteiset, mutta hänen asemansa Suomen puolustuksen johtajana muodostui ratkaisevaksi talvi- ja jatkosodan vuosina.
– Mannerheim oli 1930-luvun lopulla sitä mieltä, että Suomen ja Neuvostoliiton raja oli liian lähellä Leningradia ja sitä olisi voitu siirtää pari kymmentä kilometriä kohti Viipuria vaarantamatta pääaseman puolustusta. Kun hallitus ei siihen suostunut, Mannerheim anoi eroa, jonka presidentti Kyösti Kallio salaisesti myönsikin. Sodan alkaessa 30. marraskuuta Mannerheim kuitenkin perui eronsa ja ryhtyi ylipäälliköksi.
Jatkosodan taustoja käsitellessään Visuri kuvasi Suomen ja Saksan lähentymistä vuosina 1940–1941. Uusien arkistolähteiden perusteella tiedetään aiempaa enemmän siitä, miten Saksa pyrki sitomaan Suomen mukaan hyökkäykseen Neuvostoliittoa vastaan.
– Saksa houkutteli Suomen hyökkäämään Neuvostoliittoon ja sai siihen periaatteessa myönteisen vastauksen. Saksan pommikoneet hyökkäsivät yöllä 22. kesäkuuta 1941 Suomen kautta Leningradin alueelle ja tekivät paluumatkalla välilaskun Uttiin. Parin päivän päästä Neuvostoliitto vastasi siihen pommittamalla Suomen kenttiä.
Visurin mukaan suomalaiset eivät yleisesti tienneet, miten raakaa sotaa Saksa kävi idässä.
– Suomalaiset eivät esimerkiksi tienneet, että Saksa näännytti miljoonia neuvostosotavankeja nälkään. Sodasta irtautuminen oli Suomelle vaikeaa, kun pelättiin kostoa.
Visuri viittasi myös presidentti Risto Rytin päiväkirjamerkintöihin.
– Ryti kirjoitti päiväkirjaansa, kuinka Hitler kertoi hänelle 4.6.1942, että Saksan sota on tuhoamissotaa ja että sen tavoitteena on hävittää Pietari, Moskova ja niiden asukkaat.
Kesän 1944 suurhyökkäyksen kohdalla Visuri korosti tilanteen yllätyksellisyyttä ja uhkan vakavuutta. Neuvostoliiton hyökkäys Karjalan kannaksella johti nopeasti kriisiin, jossa Suomen johto joutui arvioimaan sekä puolustuksen romahduksen vaaraa että mahdollisuuksia rauhaan.
– Mannerheim ilmoitti hallitukselle 15. kesäkuuta, että armeija on lyöty. Päämajan pessimismistä kertoo se, että 18. kesäkuuta arvioitiin rintaman romahduksen olevan tuntien kysymys. Mannerheim painosti tunnustelemaan aselevon mahdollisuutta.
Lopulta Suomi solmi aselevon syyskuussa 1944. Välirauhansopimus allekirjoitettiin 19. syyskuuta, ja myöhemmin se vahvistettiin Pariisin rauhansopimuksessa 1947.
Esitelmän lopuksi Visuri käsitteli sodanjälkeistä aikaa. Hänen mukaansa erityisen merkittäviä saavutuksia olivat evakkojen onnistunut asuttaminen, sotakorvausten maksaminen sekä yhteiskunnallisen vakauden säilyttäminen vaikeissa oloissa. Näiden tekijöiden ansiosta Suomi kykeni säilyttämään itsenäisyytensä ja rakentamaan sodan jälkeen hyvinvointiyhteiskunnan perustaa.
– Stalin vaati sotakorvausten vuoksi yhteiskuntarauhan säilyttämistä Suomessa. Siksi sotakorvaukset olivat Suomelle poliittinen henkivakuutus, Visuri arvioi.
Miestenpiirin kuulijat saivat kattavan katsauksen Suomen historian käännekohtiin sekä siihen, miten jatkuvasti tarkentuva tutkimustieto syventää ymmärrystä sotavuosista. Tilaisuuden runsas osanotto osoitti, että Suomen lähihistoria kiinnostaa edelleen laajaa yleisöä.
